| Kun nyt miekkailijat ovat vihdoin ryhtyneet VAATIMAAN asioita, niin haluaisin tuoda esille seuraavaa. Mutta suotakoon ensin pienikatsaus lähimenneisyyteen.
 90-luvun alussa miesten ja naisten kalpamaajoukkueiden toiminnassa eriytettiin mittava naisten ns. Atlanta-projekti. Tavoitteena oli menestys
 1996 olympiakisoissa, johon oli mielestämme tulokselliset perusteet. Rahaa oli ja sitä myös käytettiin. Naisten joukkue kilpaili ja leireili ahkerasti
 ja palveluksessamme oli vieläpä "täyspäiväinen" päävalmentaja. Tämän valtavan satsauksen tuloksena saimmekin sitten historian ensimmäisen
 ja toistaiseksi ainoan aikuisten arvokisamitalimme. Minna Lehtola sijoittui Ateenan mm-kisoissa vuonna 1994 pronssille ja tämän saavutuksen siivit-
 tämänä aukesi tie myös Atlantan olympialaisiin. Valitettavasti noste ei enää olympialaisissa riittänyt ja tavoite eli menestys jäi saavuttamatta.
 Tuolloin päätettiin myös ettei päävalmentajan sopimusta jatketa.
 Hetken hengähdyksen jälkeen aloitimme taas uuden projektin sekä naisten että miesten kalpajoukkueilla oto-pohjalta. Jälleen käytettävissä
 oleva rahamäärä oli verraten suuri, ei tietenkään suurten miekkailumaiden mittapuulla. Joukkueet leireilivät ja kilpailivat edelleen usein. Harjoitus-
 vastustajamme olivat yhä maailman kärkeä. SML kustansi valtaosan matkoista ja majoituskuluista. Päivärahoja ei kenellekään maksettu. Tulosta
 alkoi myös tasaisesti tulla. Joukkueen "permanentista" (Björkman, Lundgren, Hämäläinen, Kerminen, Koroknay-Pál ja Helin) ylsi joka ainoa mc-kil-
 pailuissa 16 parhaan joukkoon. Toki siihen aikaan vastus oli heikohko, mukana oli vain sellaisia kehäraakkeja kuin esim. Flessel, Barlois, Mincza, Na-
 gy, Toth, Bokel, Duplitzer, Srecki, Vanky, Kaaberma, Kolobkov etc. eivätkä Sri Lanka ja Vanuatu olleet vielä saavuttaneet merkittävää asemaa
 miekkailumaailmassa. Sitten tuli vuosi 2000 ja yllättäen SML:n suuressa myllerryksessä kaikki haihtui ja luvassa oli enää murusia. Talous oli
 kuulemma tervehdytettävä.
 No nyt sitä on tervehdytetty yli kymmenen vuotta ja kalpamaajoukkueiden rahallinen tuki on ollut suorastaan naurettava (vaikka kuinka kier-
 rätettäisiin lukuja). Nyt on sitten saatu tämä miekkailijoiden ja ottelijoiden fuusio ja on luvattu yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Rahaa
 tulee TOIMINTAAN. Hyvä näin. Mutta tarkoittaako se todellakin sitä, että nyt on varaa toimistoon SLU-talossa josta aikanaan luovuttiin juuri kus-
 tannussyistä? Ja osa-aikainen valmennuspäällikkö ja täyspäiväinen toiminnanjohtaja? Kun vertaan kultaiseen 90-lukuun, jolloin maajoukkuetoiminta
 oli äärettömän paljon vilkkaampaa kuin nyt, niin nostan hattua (edelleen) toiminnanjohtaja Lindemanille, joka pyöritti ruljanssia osa-aikaisena. Toki
 on muutakin kuin maajoukkueiden pyörittäminen. Mutta mitä ja niinkö paljon?
 Paraneeko maajoukkuetoiminnan asema eli suoraan sanoen rahallinen tuki mitenkään? Jääkö sitä rahaa, jos em. "byrokraattiset" toiminnot toteu-
 tetaan? Käsittääkseni muualla, esim. surullisen kuuluisassa Hiihtoliitossa halutaan vain keventää rakenteita.
 On totta että toimintaahan se on lajin levittäminenkin, koulutustoiminta ja kaikki muu, mitä liitto ansiokkaasti tekeekin. Mutta miekkailijalla on vain
 yksi ura ja huoleni koskeekin huippumiekkailua. Huippumiekkailun kohdalla ulkoiset edellytykset tarkoittavat nimenomaan leirejä ja kilpailuja ja vali-
 tettavasti pääasiassa ulkomailla. Ja siihen tarvitaan sitä rahaa, jonka pelkään nyt valuvan muualle. Valmentaja-asiat ovat suurimmalla osalla miek-
 kailijoista hyvällä mallilla, jos valmentaja ei nyt aina pääsekään joka paikkaan mukaan kädestä pitämään.
 Vetoankin nyt siis huipputuloksiin pyrkiviin miekkailijohin, että he VAATISIVAT liitolta itselleen edellytyksiä jotta tulokset olisivat tulevaisuudessa mah-
 dollisia. Vai pitäisikö perustaa sitten peräti esim. Kilpamiekkailijat r.y. joka ajaisi nimenomaan heidän asiaansa, vähän niinkuin tapahtui hiihtoliitossa
 (Finnjumping r.y. etc)???
 
 
 Petri Vammelvuo
 
 
 |