| Lähtökohta strategialle oli se, että Opetusministeriön tulosperusteisen valtionavun jakautuma on 25 % harrastajille, 50 % junioritoimintaan ja 25 % huippu-urheiluun. Tätä jakautumaa Miekkailuliitonkin pitäisi noudattaa, jos aikoo jatkossa saada valtionapua.
 Tähän asti Miekkailuliitto on käyttänyt ison osan käytössä olevista rahoista pienen miekkailijajoukon tukemiseen. Jatkossa tätä varten on raha löydyttävä jostain muualta kuin valtionavusta.
 
 Tärkeä kysymys, jota strategiaa laadittaessa pohdittiin, oli se, kuka on huippu-urheilija. Hallitus päätyi tässä siihen, että minimivaatimus on sijoittuminen FIE:n listalla 100 joukkoon. Tässä kohtaa ei pohdittu sitä, montako pistettä on saatava - se tilanne kuitenkin muuttuu koko ajan. Tämä sijoitus yksin ei kuitenkaan riitä siihen, että henkilöä voitaisiin kutsua huippu-urheilijaksi. Lisäksi vaaditaan tavoitteita, asennetta ja halua ja kykyä tehdä pitkäjänteistä työtä.
 
 Henkilökohtainen tuki tuon rajan saavuttaneelle ei ole itsestäänselvyys - se riippuu myös noista muista tekijöistä. Liitto ei voi myöskään luvata mitään tiettyä tuen määrää, huippu-urheilua varten rahoitusta pitäisi saada myös muualta = spronsoreilta. Ja niin kuin jokainen voi kuvitella, se ei ole helppoa.
 
 Junioreille ei aseteta vastaavia tasovaatimuksia. Nuorisotoiminta on oma painopistealueensa.
 
 Mikan peräämä muuttunut asia on se, että Opetusministeriön tulosperusteisen valtionavun jakauma on mikä on. Siitä jää entistä vähemmän jaettavaksi huippu-urheilulle. Kukaan ei epäile, etteikö ole miekkailijoita, joilla asenne on kohdallaan. Vähä raha on kuitenkin ehkä parempi käyttää esim. valmentautumiseen, jolloin siitä pääsee osalliseksi hiukan useampi, kuin jakamalla pieniä summia yksittäisille miekkailijoille.
 _________________
 Riitta Michelson
 SML/Tiedotus
 
 
 |